Viikko lähtöön

Sinä päivänä, kun ostin lentoliput takaisin Suomeen, aloin odottamaan paluuta tosi kovin, siitäkin huolimatta, että melkein kaksi viimeistä viikkoa mulla oli joku kaveri käymässä. Tiedossa oli taas jotain uutta, mutta kuitenkin sitä tuttua ja turvallista, mun entistä ihan tavallista elämää ja se tuntui kivalta. Odotin niin kovin, että Suomessa olisi lunta, kun palaan, ja sainkin mitä toivoin, megapakkaset. 

Lähdön lähestyessä huomasin, että en olekaan pelkästään iloinen, tunsin surua. Olin aika yllättynyt, sillä en osannut odottaa sitä. Kavereita tietenkin tulisi ikävä, se on selvää, mutta aloin pitämään Saksan kulttuurista, tavoista ja mun kotikaupungista oikeasti. Tuntui surulliselta ajatella, etten enää asukaan mun Dossenheimin kivassa kaksiossa, enkä enää kulje samoja katuja. Ainahan pääsee tietty käymään, muttei se ole sama asia. 

Tunteiden vuoristoradasta huolimatta tiesin tehneeni oikean päätöksen. Olin punninut asiaa joitakin viikkoja ja tullut siihen lopputulokseen, että haluan palata takaisin. Olimme muutaman kaverin kanssa yhtenä päivänä ulkona syömässä ja aloin siinä kaikessa hiljaisuudessa pohtimaan kaikkea. En ehtinyt kuin sanoa, että tulee ikävä, kunnes jo tirautin muutaman kyyneleen. Ilta jatkui hyvissä tunnelmissa, mutta tuolla hetkellä jotenkin realisoin, että kohta mä lähden.

Vaikka kaikki ei mene elämässä, niin kuin suunnittelee, niin en silti vaihtaisi päivääkään pois. Koko reissu oli kyllä uskomattoman arvokas ja kasvattava kokemus.

- Annika