Ich habe mein Herz in Heidelberg verloren

Viimeisestä postauksesta on vierähtänyt vähän aikaa ja tämä jääkin näillä näkymillä viimeiseksi tekstiksi. Blogin nimen mukaisesti, Mein Leben am Neckar – elämääni Neckarin varrella, tarkoitukseni oli kertoa elämästäni Saksassa. Nyt olen ollut Suomessa hieman reilu kolme kuukautta ja paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Muutama viikko paluun jälkeen meni sellaisessa sumussa, oli vaikea tajuta, ettei kyseessä ole vain lyhyt visiitti, vaan tarkoitus oli jäädä pysyvästi. Ajatukset olivat jotenkin sekavat, sillä kaikki tapahtui loppujen lopuksi aika nopeasti, eikä lähtö Suomeen sujunut täysin ongelmitta. Onneksi oli ystävä tukena.

Vaikka näin paljon ystäviä ja sukulaisia, oli myös ihana hengähtää ja olla ihan vaan yksin. Olin usein jäällä koirien kanssa kävelemässä, oli kiva nähdä kaverukset taas yhdessä leikkimässä. Innostuin myös luistelusta ja hiihdosta ja hiihdinkin muutaman viikon aikana todennäköisesti enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. Parin viikon sisään olin kuitenkin käsitellyt isoimmat asiat ja pääsin sisään normaaliin, tuttuun elämään.

Suomeen tulon jälkeen nautin pakkassäistä ja lumesta, niistä kun oli jäänyt tuolla keski-Euroopassa vähemmälle. Ei sillä, pitkä kesä, lämmin syksy ja leuto talvi toivat kaivattua vaihtelua. Silti tunsin, ettei talvi ole talvi ilman lunta, pakkasta ja pimeyttä. Vietin muutaman viikon rauhassa ja näin ystäviäni, joidenkin kanssa en ollut nähnyt puoleen vuoteen! Monet onneksi kävivät moikkaamassa mua Saksassa, mikä oli kiva. 

Reilu kuukausi sitten musta tuli kummitäti pienelle tytölle, mistä oon tosi kiitollinen ja onnellinen. Lähtöhetkellä harmitti, etten tulisi näkemään vauvaa sen ensimmäisinä viikkoina, vaan joutuisin odottaa lomaa ja Suomen reissua. Yksi positiivinen asia lisää aikaisempaa paluuta ajatellen, pääsin näkemään pienen jo pian sen syntymän jälkeen.

Parin viikon hölläilyn jälkeen aloitin työnhaun ja sainkin nopeasti töitä sekä pääsin aloittamaan nopealla aikataululla. Viime viikot olen ollut enemmän tai vähemmän töissä, mutta kävin myös pyörähtämässä Pihliksen kanssa viikon verran Sri Lankalla huhtikuun lopulla. Loma tuli hyvään paikkaan ja D-vitamiinitankkauksen, ystävän kanssa vietetyn ajan sekä rentoutumisen jälkeen töiden aloittaminen sujui hyvin. Vaikka Sri Lankalla oli lämmin, alkaa täällä kotonakin vihdoin olla myös hyvät säät ja lämmöstä on päästy nauttimaan runsaaasti. 

Paluun jälkeen olen sairastellut tosi paljon, reilusti normaalia enemmän. Maiseman vaihdolla ja uudella työpaikalla on varmasti vaikutusta asiaan, mutta siitäkin huolimatta sairastelu on ollut aika runsasta. Saman kävin tietysti läpi Saksaan muuttaessani, mutta paljon lievempänä. Nyt alkaa helpottamaan ja olo on hyvä.

Ajoin moottoritietä kohti Helsinkiä muutama viikko sitten ja soittolistalta alkoi soimaan saksalaisia viime syksyn ja talven lempikappaleita, tuli tosi haikea olo. Kuinka tunteet voivatkaan olla niin ristiriitaiset? Vaikka olen niin onnellinen tällä hetkellä ja iloinen Suomessa olosta, tunnen suurta koti-ikävää Saksaan. Oli ihana palata tänne, missä suurin osa ystävistä on, mutta samalla jätin paljon ystäviä taakseni. Ja jotenkin sitä ihanan lämmintä ja sosiaalista kulttuuria on ikävä, sitä että vieraille puhuminen on normaalia ja toisille ollaan tosi kohteliaita ja ystävällisiä. Suurin kulttuurishokki, jos sitä siksi voi kutsua, tuli ihan rehellisesti Suomen hintatason kanssa. 

Kokonaisuudessaan tämä kevät ja alkukesä on ollut aivan mahtava, olen nauttinut lämpimistä säistä, nähnyt ystäviä, tutustunut uusiin ihmisiin ja yksinkertaisesti vain ollut onnellinen. Loppukuusta on muutto oman asuntoon, tällä kertaa vähän lähemmäs. Elämä on aika hyvää tällä hetkellä. 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, auf wiedersehen.

- Annika